Työtä työtä työtä tehdä, osa I

Kävimme lääkärin kanssa tiukan keskustelun työkyvystäni. Lääkäri oli sitä mieltä ettei missään nimessä vielä tässä vaiheessa töihin, ja minä tiukasti vastakkaista mieltä. Osaan olla armottoman jääräpäinen. Pitkin hampain lääkäri antoi luvan lähteä kokeilemaan työntekoa.

Vuonna 2000 olin päässyt unelmieni työpaikkaan, ei aikaisemmissakaan paikoissa mitään vikaa ollut, mutta tässä oli sitä jotain. Tein myyntisihteerin töitä kansainvälisessä firmassa, mahtavien tuotteiden parissa. Pääsin matkustelemaan jonkin verran, työyhteisö oli aivan hulvaton, naurunremakka ei ollut ollenkaan harvinainen äänimaailma konttorilla. Oltiin vähän niinkuin yhtä perhettä. Töitä tehtiin kyllä niska limassa. Silloinen kumppanini kommentoi, että tytöt kun saa firman logolla painetun kynän, niin kyllä taas jaksaa painaa ylitöitä. Mikäs oli painaessa, työ oli mieleistä.

Olin ollut kaksi päivää töissä. Pitkän sairausloman ja kuntoutustuen aikana firma oli muuttanut uusiin toimitiloihin, ja ensimmäinen rupeama oli työhuoneeni muokkaaminen näköisekseni. Minusta oli niin ihana olla takaisin töissä. Parin päivän jälkeen minut kutsuttiin palaveriin, jossa ilmoitettiin, että määräaikaista työsuhdettani ei enää jatketa.

Minulle ne oli potkut.

Minulla oli jo osatyökyvyttömyyseläke haussa ja työpaikaltakin oli alustavasti näytetty vihreää valoa tuntilaisuuden suhteen. Se siitä.

Ennen työhönpaluutani lääkäri vannotti, että mikäli yhtään tekee tiukkaa olla töissä minun pitää soittaa hänelle ja hän kirjoittaa tarpeelliset paperit. Lähtökäskyn saatuani soitin samantien lääkärille, että laittaa ne täyden työkyvyttömyyselääkkeen paperit vetämään, jotka lääkäri olisi halunnut minulle jo aiemmin kirjoittaa. Kamelilta oli katkaistu selkä. Olisin halunnut pysyä työelämässä mukana - edes vähän. Lensin täydelle työkyvyttömyyseläkkeelle kuin leppäkeihäs. 34-vuotiaana. Joskus tuntuu, että työelämästä pois joutuminen on ollut minulle kovempi paikka kuin itse sairastuminen koskaan.

Yritin vielä pyristellä työelämässä mukana muutaman osa-aikaisen pätkähomman verran, mutta tuolloin vielä vähäinenkin työnteko katsottiin rangaistavaksi teoksi, joka vaatii vähintään kolmannen asteen ristikuulustelun Kelan taholta joten minä löin hanskat naulaan. Pitäkää tunkkinne.

Minun johtotähteni oli ollut paluu työelämään, ja sitä myöten talouden takaisin jaloilleen saattaminen. Sairastaminen on kallista yhteiskunnalle kyllä, mutta myös sairaalle itselleen. Tulot tippuvat, odotat korvauksia, jotka saattavat odotuttaa itseään kuukausitolkulla - talous romahtaa. Laskut eivät lakkaa tulemasta, vaikka rahan tulo viivästyykin. Normikulujen rinnalle tulee vielä mahdollisesti huimat sairauskulut. Kaikilla ei ole kumppania, joka pystyy ja/tai haluaa osallistua kulujen kattamiseen, kaikilla meillä ei ole kumppania ollenkaan tai perhettä joka voisi auttaa, ja valitettavasti sosiaalivirastokaan ei ole välttämättä se paikka mistä apua saa (nykyään Kela). Minulla on ollut onni, että olen saanut perheeltä apua tosi tiukoissa paikoissa, mutta joku raja se on kerjäämiselläkin. Olisi ollut halu osallistua omiin kustannuksiin, mutta sitä mahdollisuutta ei annettu.

Näin jälkikäteenkään on vaikea löytää mitään hyvää niin julmasta tavasta saada kenkää. Toki huomasin sen parin päivän aikana, että olen todella huonossa kunnossa, ja täyspäiväinen työ on ihan utopiaa. En varmaan olisi osannut myöntää, että en pysty enkä jaksa, mutta oliko se pakko työntää jyrkänteeltä alas? Jollain tasolla pystyn näkemään myös yritysmaailman kannan, minustahan oli tullut firmalle taakka, ja kun määräaikainen työsuhde oli sopivasti katkolla se myös katkaistiin. Sillä ei ollut enää mitään merkitystä, että määräaikaisuutta oli jatkettu muutamia vuosia vakinaistamiskieltoon vedoten saatteella ei mitään hätää, työt jatkuisivat. Tai sitten eivät jatku. Olisi ollut armeliaampaa kuulla töiden päättymisestä siinä vaiheessa, kun ennen työhönpaluuta otin puheeksi mahdollisuuden osa-aikaisuuteen.

Yhtä suurta perhettä oli vain illuusiota.
Minä en ollut enää mitään.

Jatkuu...

purpleclover.com