tiistai 30. tammikuuta 2018

Työtä työtä työtä tehdä, osa II

Täyttäessäni 40 vuotta kävin ikäni vaatimassa terveystarkastuksessa. Siellä terveydenhoitaja sanoi minulle, että tärkein työni on pitää itsestäni huolta. Se ei vain riittänyt minulle ja minun korvavälille.

Jäin työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 2004, 34-vuotiaana. Kuusi vuotta myöhemmin, minulla oli edelleen tarve tehdä töitä - edes pikkuisen. Olin toiminut muutaman vuoden aktiivisena vapaaehtoisena koirayhdistyksessä, mutta mieli paloi ns. oikeisiin töihin. Töihin, joista saisi vähän rahaa. Muutettuani Tampereelle 2010 kuulin, että oli tullut uusi säädös, jonka mukaan täydellä työkyvyttömyyseläkkeellä olevat saavat tehdä vähän töitä ansiorajoilla. Paras säädös ikinä! (Ymmärtääkseni tämä säädös on voimassa vuoteen 2020.)

Ei siis enää ristikuulusteluja Kelan taholta, vaan oman jaksamisen puitteissa pientä, kenties keikkaluontoista, työntekoa. Riemastuneena aktivoidun jälleen työnhakuun. Kahden vuoden aikana pääsin kahteen työhaastatteluun.

Hain kaikki mahdolliset toimistopuolen osa-aikaiset ja määräaikaiset työt. Hakemuksia  vuokratyöfirmoihin ja avoimia hakemuksia firmoihin. Viikottain kävin avoimet työpaikat läpi. Ei mitään. Se oli aika murskaavaa ihmisille, joka oli aikanaan tottunut siihen, että ei tarvitse kuin laittaa hakemus, niin lähestulkoon aina pääsee ainakin haastatteluun asti. Jossain vaiheessa työnantajien asenne on mennyt myös siihen, että avoimien työpaikkojen kohdalla, ei vaivauduta edes vastaamaan hakijoille, että paikka on täytetty.

Tuolloin työministeri Ihalainen puhui paljon vajaakuntoisten työllistämisestä ja toisaalta työnantajapuoli valitti ettei ihmisiä saada osa- eikä määräaikaisiin töihin. 40-vuotias, pitkäaikaissairas ja useamman vuoden työelämästä poissa ollut sairaseläkeläinen oli muuttunut näkymättömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi työnhakijaksi. Kuulostaahan tuo litania aika pahalta, mutta uskallan kuitenkin väittää, että vajaakuntoinen osa-aikatyössä on motivoitunut ja turhia saikkupäiviä ei tule. Rohkeutta työnantajat rohkeutta!

Tampereella asuessani pääsin mukaan 'Reilu rekrytointi'-projektiin, joka oli juurikin asennetiedotushanke ennakkoluulojen murtamiseksi, vammaisten työmahdollisuuksien lisäämiseksi. Onko pahempaa vammaa kuin asennevamma? Vuonna 2018 sama kysymys on edelleen ajankohtainen. Asennevammasta kertoo  aktiivimalli, kuntouttava työtoiminta ja osaltaan myös järjestöjen vapaaehtoistyö.

Aktiivimalli - raippaa vaan teille jotka ette ole onnistunut työllistymään. Kuntouttava työtoiminta - seuraako kukaan moniko työllistyy työtoiminnan avulla, vai laitetaanko vain uutta työntekijää putkeen, kun edellisen 'yhdeksäneuronpäivät' -halpa-aika täyttyy? Järjestöjen vapaaehtoistyö - missä menee vapaaehtoistyön ja työn raja?

Muutamia kuukausia sitten alkoi erään Tamperelaisen vuokrafirman taholta tulla työilmoituksia: kattopeltiseppä Pirkkalaan, erityispeltiseppiä Tampereelle. Kemiin muuttanut yo-merkonomi ulvoo naurusta.

Jatkuu....

Lue myös: Työtä työtä työtä tehdä, osa I










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti